Tarpeeni on tulla kohdatuksi ja nähdyksi. Tämä ilmentyy tarpeessani kokea ainakin hetkittäin oma olemassaoloni toisten kautta. Kokea hyväksyntää ja arvostusta. Tästä kohdasta käsin luon odotuksia kanssamatkaajiani kohtaan. Huomaamattani olen ulkoistanut ihmisyyteni ytimen. Antautunut egorakenteeni harhaan todellisuuden luonteesta. Näistä inhimillisistä tarpeista käsin olen kääntänyt sen ulkoiseksi, jonka todellinen matka on kohti sisäisyyttä.
Omassa työssäni kasvattajana olen saanut harjoitella täydellisen u-käännöksen tekemistä, kohti sydäntäni ja itseäni. Olen harjoitellut oman sisäisyyteni havainnointia ja kokemusteni tunnistamista. Kohtaamiset antavat tälle itsekasvatustyölle loputtomasti aineksia. Jokainen lapsi, vanhempi ja kollega tuovat minut tämän harjoituksen äärelle. Erityisesti se pyytää minua avautumaan hyväksyvästi ja avoimesti kuuntelemaan sisäisyyttäni kohdatessani toinen ihminen. On syytä olla hyvin tietoinen egon tendenssistä luoda esteitä tälle aidolle kohtaamiselle. Tähän egolla on monia syitä. Sen kuninkuus perustu todellisuuden kätkemiseen. Sillä on menneisyydestä kumpuavia oletuksia, pelkoja, epävarmuutta ja kyky muodostaa tulevaisuutta ohjaavia mielipiteitä ja unelmia salamannopeasti. Egon tarinan kuunteleminen heikentää kykyämme olla tässä hetkessä. Ja vain tässä hetkessä voi kohtaaminen tapahtua.
Oma mielemme on oiva kumppani egolle. Sen kolmijakoinen luonne tuo usein kohtaamisissa ensin paikalle negatiivisen mielen, antipatian. Sen luonne on takertuva ja erotteleva. Positiivinen mieli, sympatia saapuu seuraavaksi. Se palvelee useimmiten omia tarpeitamme sulautuen ympäristöön. Ja sitten on kärsivällisin kaikista, neutraali mieli – empatia. Siinä asuu sydämen viisaus, rakkaus ja myötätunto. Sen läsnäolo on hiljaista ja vaatimatonta. Se sallii niin negatiivisen kuin positiivisen mielen tarinat, menemättä niihin mukaan. Neutraali mieli antaa minulle kyvyn avoimesti, uteliaasti ja hyväksyvän objektiivisesti tarkastella mitä havaitsen itsessäsi. Tähän tarkasteluun voi sydämeni yhtyä, tuoden kosketuspintaa siihen mitä tunteita havainnot minussa herättävät, sekä avata ymmärrystäni mitä tarpeita nämä tunteet minussa herättävät. Näin ikään kuin katselen asioita edestä, takaa ja sivulta, ottaen mukaani mielen (ajatukset), sydämen (tunteet) ja kehon (vaistot). Tekojen tasolla voin kommunikaatiossa tätä kautta puhua rohkeammin omista tarpeistani käsin; ”Olisiko sinun mahdollista auttaa minua?”, ”Mitä me keksisimme yhdessä ratkaisuksi tähän haasteeseen?”. Ollessani tietoinen tarpeistani en ole niiden vietävänä. Silloin ne eivät päätä pahkaa kuljeta minua sellaiseen kommunikaation suohon, jossa olen unohtanut todellisen itseni. Ja samanaikaisesti kun tunnistan avoimesti omat tarpeeni, huomaan usein, että niiden täyttyminen ei usein olekaan toisista ihmistä kiinni. Sillä tarpeiden tunnistamisessa on toteutunut useimmiten se kaikista tärkein, läsnä olevan hyväksynnän ja kohtaamisen tarjoaminen minulle itselleni. Voin mielessäni kiittää toista, että hän tarjosi minulle peilin nähdä itseni todemmin. Paradoksaalisesti tämä sisäisyyteen kääntynyt kommunikaatio on samanaikaisesti läsnäoloa ja aitoa kohtaamista ulospäin kanssamatkaajaani kohtaan.
Tämä kuunteleva ja hyväksyvä suuntautuminen kohti sisäisyyttäni tuo minulle sydämen avaruutta tunnustaa, että asiat ovat niin kuin ovat, kaikki on hyvin. Tämä hyväksyntä on aktiivista, ei alistuvaa tai nöyrtyvää. Se tarjoaa tilaa nähdä laajemmin, nähdä ja kommunikoida uudesta näkökulmasta. Se on kuin intiaaniheimon passiivisen kommunikaation tila, jossa hiljaisuus on kuin tyyni veden pinta. Se on avautuvaa, kuulevaa ja luo tilan jossa reagointi on tarpeetonta. Tätä kautta mahdollistuu aktiivinen kommunikaatio, joka kykenee muuttamaan metamorfoosin tavoin tämän tietoisuuden valaiseman sisäisyyden tilan sanoiksi, ilmeiksi ja eleiksi. Tekoni kumpuavat silloin todellisuuden luonteesta käsin. Voin antaa jotain todempaa itsestäni muille ja maailmalle.
Kirjoittaja: Susanna Suutarla
(Taiga Child Oy, toimitusjohtaja / Steinerpedagoginen varhaiskasvattaja )