Otsikon sanat äitini on tallentanut lapsuusmuistojani tulvivaan kirjaan lapsen oikeuksien päivänä, minun ollessani hiukan vajaa kolmevuotias. Tuona päivänä istuin vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa vessan lattialla ja yritin tohkeissani raapaista tulitikkuun liekkiä. Keskelle jännittävää hetkeä saapuu äitini. Hän astuu keskelle innostuksen tilaani ja käskee laittamaan heti tulitikut pois. Ponnahdan pystyyn ja annan sisäisen liekkini leimahtaa: ”Meitä pieniä ei saa yhtään pakottaa!”. Ja sitten annan tikut pois. Taisin tehdä jotain väärin.
Tämä muisto elää minussa vahvana. Tuo halu ilmentää itseäni oli valtava. Se oli kuin loputtomana pulppuava lähde, josta eivät ideat loppuneet. Loin jatkuvasti tapaani olla maailmassa. Kokeilin, tutkin, kyselin ja loihdin todellisuudesta, milloin minkäkin näköistä. Saatan muistaa elävästi tuon valtavat voiman minussa, voiman joka ei halunnut itselleen mitään muuta kuin mahdollisuuden luoda jotain ainutlaatuista ja omaa. Tämä ihmeellinen halu ei halunnut omistaa. Sen kohteet eivät löytyneet mainoskatalogin sivuilta tai näyteikkunoista, vaan kaikki se kumpusi minusta. Kutsun sitä ihmeelliseksi pyhäksi haluksi, jonka luonne ei ole puute minulta, vaan ennemminkin jonkin puute maailmasta. Ja minulla oli vahva intentio tästä halusta käsin tuoda maailmaan jotain. Tästä halusta syntyi tarve tehdä, syntyi motivaatio, jonka päämäärä oli joustava.
Askeleeni maailmaan kulkivat kantapäät edellä. Sukanpohjista kantapäät kuluivat aina ensimmäisenä puhki, kun paukutin menemään. Myös mieleni sai kolhuja, sillä maailma ei aina vastannut luomisen voimaani suvaitsevaisesti. Aikuisilla oli kädessään järjen terävä miekka sekä vaaka, joka punnitsi oikean ja väärän. Olen mielessäni kuvitellut, kuinka tämän maailmaan lainalaisuudet alkoivat toden teolla paljastua minulle tuona lapsen oikeuksien päivänä vuonna 1970. Sisäinen, sydämestäni kumpuava halu ja luovuus, kuljetti minua välillä kovin ottein järjen ja moraalin maailmaan. Kasvu aikuiseksi tapahtui tätä kautta. Sisäinen ääneni opetteli pysymään hiljempaa ja naamioitumaan tarpeen mukaan.
Lapsi toimii ammentaen ideoita meidän aikuisten maailmasta, jäljitellen sitä mitä me teemme ja täydentäen sitä kaikkea luovasti mielikuvituksensa avulla. Kuinka taianomaista onkaan moni aikuisten tekemä asia, vaikka nuo tulitikut. Ja lapsen liikkeelle paneva voima on useimmiten halu kokeilla, ihmetellä ja tutkia. Hänellä ei ole vielä käsitystä toiminnan seurauksista ja mahdollisista vaaroista. Toki hänellä on usein myös aavistus oikeasta ja väärästä, tämän maailman ja kulttuurin lainalaisuuksista. Niinpä lapsen havainnoinnin kohteena saattaa olla myös kokeilemisen kautta tutkia sitä mikä on sallittua ja mikä ei.
Tänä päivänä saadessani työskennellä pienten lasten kanssa, valaisen usein kasvattajan tietäni tällä omalla lapsuus muistolla. Sen avulla saatan antaa usein niin huolestuneiden ajatusteni hetken aikaa levätä ja katsoa, kysyä ja kuulla, mitä edessäni oleva lapsi haluaa antaa juuri nyt maailmaan. Mikä vaikuttaa hänen toimintansa taustalla. Mitä ongelmaa tai kysymystä hän on ratkaisemassa. Voin pysähtyä hetkeksi arviomaan, onko paikallaan ehdoton kielto vai voinko sittenkin asettua lapsen äärelle, niin etten sammuta hänen uteliaisuutta ja innostusta. Voin ohjata lasta toimimaan niin, että hän saa kokemuksen siitä, että oikea ja väärä on suhteellista ja että minä olen kanssasi joka hetki opettelemassa elämisen taitoja.
Tässä on minulle todellinen harjoitus, sillä minussakin elää äitini ääni, jolla oli kaikessa lempeydessään usein yksioikoinen vastaus moneen tilanteeseen, kieltäminen varmuuden vuoksi. Ihailen myös sitä lapsen ääntä minussa, joka sanoi nämä tärkeät sanat: ”Meitä pieniä ei saa yhtään pakottaa!”. Nämä sanat muistuttavat minua siitä, että järkeni voi olla nöyrä sydämen palvelija. Sydämestä kumpuava intuitiivinen halu valjastaa järjen rattaiden eteen ja lapsuuden ihmeiden matka voi kuljettaa meitä halki elämän.